Avainsana: lääke
Elämääni trigen kanssa
Silloin, kun puunlatvat huojuvat, minun pitäisi ymmärtää olla sisällä. Silloin, kun pakkanen paukkuu, minun pitäisi ymmärtää suojata pääni kauttaaltaan. Silloin, kun olen väsynyt, minun pitäisi ymmärtää pysähtyä ja levätä.
Minä en kuitenkaan halua koko ajan miettiä, mikä saattaisi olla minulle hyväksi tai mikä saattaisi vähentää kipujani. Haluan elää mieluummin kohtalaisen normaalia elämää ja oman tahtoni mukaan.
Olen sairastanut jo yli 16 vuotta epätyypillistä kolmoishermosärkyä, joka aiheutui tapaturmasta, jossa löin pääni lattiaan. Ehkä menetin siinä jysähdyksessä myös jonkin verran ymmärryskykyä johtuen saamastani aivovammasta.
En ajattele, että olen sairas. En miellä itseäni jollain tavalla erilaiseksi, vaikka minulla on rankkoja, hetkestä toiseen jatkuvia kipuja ja vammoja. Ne ovat osa minua, samalla tavalla kuin harmaat hiukseni tai tympeä tosikkomaisuuteni.
Naamassani ja hampaissani, vasemmalla puolella, on jatkuva polte ja kihelmöinti. Lisäksi tulee sähköiskuja ja tuikkaisuja. Kivun voimakkuus vaihtelee, mutta vuosien varrella se on vähentynyt.
On löytynyt parempia lääkkeitä ja hoitoja. Kohdalleni on myös sattunut osaavia lääkäreitä, jotka ovat tehneet paljon töitä helpottaakseen olotilaani. Monta kertaa olen saanut kokea olevani etuoikeutetussa asemassa, ja olen yrittänyt muistaa kiittää hoitajia ja lääkäreitä heidän avustaan.
Pahin kipuni on silmän repiminen ja raastaminen, aivan kuin nuppineuloilla vedeltäisiin yhtenään silmän pintaa ja silmä olisi tulessa. Tuo tuska yrittää saada minut räyhäämään. Voi kyllä olla, että olen niin tehnytkin. Botox-pistokset auttavat tuohon tuskaan melko hyvin. Saan niitä kaksi kertaa vuodessa. Joskus entisten pistosten vaikutukset ehtivät hävitä ennen kuin saan uudet piikit. Silloin suoranainen tuska pääsee valloilleen, eikä laannu pariin kuukauteen.
Lääkkeet vähentävät kipujani ehkä puoleen. Mikäli söisin niitä enemmän, olisin varmaankin kivuttomampi, mutta toimintakykyni heikkenisi. En pystyisi harrastamaan, enkä todennäköisesti jaksaisi huolehtia minulle uskotuista asioista ja hommista. Niinpä olen joutunut tekemään kompromisseja toimintakyvyn ja lääkkeiden syönnin suhteen.
Kyllä minä tämän kolmoishermosäryn, trigen, kanssa nyt pärjään, mikäli se ei enää tästä pahemmaksi riehaannu. Muistan ikuisesti ne ajat, jolloin kipu sammutti valot päästäni ja saatoin tippua rapuista tai kun olin niin masentunut, että mietin koko ajan, että joko tänään lähden. Niihin tunnelmiin en halua palata.
Olen nyt oikeastaan melko tyytyväinen elämääni, koska voin hyvin pitkälti itse vaikuttaa siihen, millaisena sen elän.