Ystävyys ja yksinäisyys

Viime aikoina olen miettinyt erityisen paljon ystävyyden määritelmää ja vaatimuksia. Kuka lähimmäisistäni on myös todellinen ystäväni? Kuinka kevyin perustein toista voi kutsua ystäväksi?

Mikä erottaa kaverin ja ystävän? Melkein ketä tahansa henkilöä, tuttua tai tuntematonta, voi kutsua kaveriksi. Hän on kaveri siksi, että ’suhteesta’ puuttuu jotain isoja osasia. Luottamus, syvällisyys, läheisyys, tunne, armollisuus.

Mistä sitten muodostuu ystävyyden kasvualusta ja löytyy sellaiset siemenet, joista kasvaa rehellisyys, avoimuus ja täydellinen luottamus, että uskaltaa antaa itsensä toisen käsiin ja syliin? Joku löytää elämäänsä vain yksittäisiä siemeniä, joista kuitenkin itää ystävyyden vankkoja taimia ja kasvaa monivuotisia kukkasia elämän värikkääseen puutarhaan. Joku ei löydä yhtään siementä, eikä siten saa ystäviäkään. Jonkun siemenet eivät idä ja hän on tuomittu kaikkien kanssa kaveruuteen. Jonkun siemenet varastetaan CIMG2689ja kylvetään vieraaseen maahan. Jollain toisella on itäviä siemeniä säkeittäin, joista kasvaa rehevä ja kestävä, monien ystävyyksien kukkakimppu.

Ystävän tarkoitusperiä ei tarvitse miettiä. Ystävyys on tasavertaista vuorovaikutusta. Toinen ei ole ylempänä toista, vaikka olisi korkeammin koulutettu tai rikkaampi. Toinen ei saa tuntea olevansa huonompi, jos ei käy töissä tai ei edes opiskele. Ystävää tuetaan, autetaan ja ymmärretään. Vääriä tekoja ei tarvitse hyväksyä, mutta inhimillisyyteen kuuluu anteeksiantaminen, alusta aloittamisen mahdollisuus ja yritys toimia paremmin.

Ystävyydessä ei ole sääliä, arvostelua, eikä hyväksikäyttöä ystävyyden varjolla.

Ystävyys on puhdasta, vapaata kaikesta pahasta.

Ystävyys on molemminpuolista avoimuutta.

Jos minä avaan sinulle sydämeni, sinä avaat omasi minulle. Ei käy, että minä avaudun sinulle kokonaan, mutta sinä et minulle ollenkaan tai vain osittain. Silloin tunnen itseni aliarvostetuksi. Minun luottamukseni ei ole yhtä arvokasta kuin sinun. Se sattuu ja laittaa epäilemään, miksi salaat minulta jotain. Mitähän muuta minulta jää tietämättä ja näkemättä?

Ympärilläni on paksu muuri. Miksi? Minun luottamukseni voi pettää vain kerran. Vuosien varrella moni on halunnut käyttää sen yhden kerran, vaikka on tiennyt, ettei sen jälkeen ole paluuta ystäväkseni. Sen jälkeen hän on minulle korkeintaan kaveri. Tarvitsen heitäkin ja uskoakseni olen itsekin monelle hyvä kaveri.

Muuri ympärilläni on kasvanut sitä paksummaksi mitä enemmän olen kokenut pettymyksia ystävyyssuhteissani. Olen itsekin osasyyllinen, etteivät ystävyydet ole kestäneet elämän myrskyissä ja myllerryksissä. Olisin voinut itsekin olla parempi ystävä. Epätäydellisyyteni, vaikeat kipuni ja tuskailu riittämättömyyteni kanssa ovat tehneet 008elämästäni välillä melko monimutkaista, raskasta ja ilotonta.

Ratkaisen ongelmani itse, muutan mielipiteitäni melko harvoin. Taidan olla vähän itsepäinen ja äkkipikainen. Ei liene väärin todettu, että olen itseni ja omituisuuksieni paras asiantuntija. Minulla on suhteellisuudentaju kohdillaan ja ymmärrys elämästäni niin hyvä, ettei sitä juurikaan kannata käydä kyseenalaistamaan. Pidän kuitenkin asioiden pohdiskelusta ja pallottelusta. Minua pitää pommittaa kysymyksillä, vaikka kiertelisin ja väistelisin niitä kerta toisensa jälkeen. Jos välittää, niin kysyy, vaikkei saisikaan vastausta. Saatan laittaa jutut ”läskiksi”, jos joku kaveri on tulossa liian lähelle kipukohtiani.

Tunnen itseni kovin usein yksinäiseksi. Oikeastaan olen kärsinyt eriasteisesta yksinäisyydestä koko ikäni. Nykyisin on tosin helppo olla yhteyksissä kanssaeläjiin. Nautin jokapäiväisistä ”mese-höpinöistä” ja ajoittaisista verbaalisista kikkailuista. On hauska irvistellä ja heittää läppää. On mieltälämmittävää tuntea yhteyttä ihmisiin, joita ei ole koskaan edes tavannut. Luottamuksen syntyminen ei edellytä, että on paiskattu käsipäivää tai kännätty yhdessä ja katsottu, miten tyyppi toimii kolmen promillen koomassa.
Välillä elän korvessa, kaukana kaikesta. Kirkonkylään on 25 km. Äidin kanssa puhutaan jokapäiväisistä asioista, joskus käydään kylässä, pari kertaa viikossa kaupassa. Huolehdimme isästä, yritämme järjestää hänelle mahdollisimman hyvää elämää.

Sosiaalinen elämäni on lievästi ilmaistuna rajoittunutta ja vähäistä. Se on osittain oma valinta, enkä kadu sitä.

Yksinäisyys lyö pahiten sieluun ja mieleen silloin, kun päällä on paha kipujakso eli suurinpiirtein lokakuun alusta maaliskuun loppuun. Kylmää tuulta, sadetta, loskaa, pakkasta eli paljon kipua. Siihen päälle paljon lääkkeitä, jotka tehoavat huonosti. Lisänä paljon sivuvaikutuksia. Ahdistusta, pahaa oloa, liian vähän unta ja fyysisestikin liian raskasta.

Elän tahtomattani keskellä vaikeita asioita ja masentavia tilanteita. Raskasta taistelua monella rintamalla. Ottaisinko onnellisuuspillerin? Pienen napin, joka saisi päässäni ajoiksi sellaisia reaktioita, ettei paha tuntuisi enää pahalta, eikä kyllä hyväkään hyvältä. Tuskin olisin iloisempi, tuskin asiat alkaisivat sujua paremmin. Ei kai elämä ole pelkkää aivokemiaa?

Kun huomaan, että ystävyyssuhteessa on jotain outoa, eikä se ole enää samanlaista kuin ennen, hätäännyn ja menen lukkoon. Onko kaunis ystävyydenkukkanen lakastumassa? Enkö muistanut kastella sitä vai kastelinko liikaa? Paha olo ja pettymys tuntuvat musertavilta. Oliko ystävyys aitoa alunalkaenkaan, olinko vain hyödyllinen hölmö? Päätän, etten enää koskaan luota keneenkään.

Todelliset ystävät kulkevat mukana elämän karikoissa ja aallonharjalla. He eivät unohda, eivätkä hylkää. He eivät anna tyhjiä lupauksia. Heillä on suuri sydän ja vilpitön mieli. Heidän käsiinsä uskaltaa antaa itsensä.

DSCN1534

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.