Tekijä: Anu
Elämääni trigen kanssa
Silloin, kun puunlatvat huojuvat, minun pitäisi ymmärtää olla sisällä. Silloin, kun pakkanen paukkuu, minun pitäisi ymmärtää suojata pääni kauttaaltaan. Silloin, kun olen väsynyt, minun pitäisi ymmärtää pysähtyä ja levätä.
joskus minua väsyttää
Minä en kuitenkaan halua koko ajan miettiä, mikä saattaisi olla minulle hyväksi tai mikä saattaisi vähentää kipujani. Haluan elää mieluummin kohtalaisen normaalia elämää ja oman tahtoni mukaan.
Olen sairastanut jo yli 16 vuotta epätyypillistä kolmoishermosärkyä, joka aiheutui tapaturmasta, jossa löin pääni lattiaan. Ehkä menetin siinä jysähdyksessä myös jonkin verran ymmärryskykyä johtuen saamastani aivovammasta.
En ajattele, että olen sairas. En miellä itseäni jollain tavalla erilaiseksi, vaikka minulla on rankkoja, hetkestä toiseen jatkuvia kipuja ja vammoja. Ne ovat osa minua, samalla tavalla kuin harmaat hiukseni tai tympeä tosikkomaisuuteni.
Naamassani ja hampaissani, vasemmalla puolella, on jatkuva polte ja kihelmöinti. Lisäksi tulee sähköiskuja ja tuikkaisuja. Kivun voimakkuus vaihtelee, mutta vuosien varrella se on vähentynyt.
On löytynyt parempia lääkkeitä ja hoitoja. Kohdalleni on myös sattunut osaavia lääkäreitä, jotka ovat tehneet paljon töitä helpottaakseen olotilaani. Monta kertaa olen saanut kokea olevani etuoikeutetussa asemassa, ja olen yrittänyt muistaa kiittää hoitajia ja lääkäreitä heidän avustaan.
ei enää asiaa ulos
Pahin kipuni on silmän repiminen ja raastaminen, aivan kuin nuppineuloilla vedeltäisiin yhtenään silmän pintaa ja silmä olisi tulessa. Tuo tuska yrittää saada minut räyhäämään. Voi kyllä olla, että olen niin tehnytkin. Botox-pistokset auttavat tuohon tuskaan melko hyvin. Saan niitä kaksi kertaa vuodessa. Joskus entisten pistosten vaikutukset ehtivät hävitä ennen kuin saan uudet piikit. Silloin suoranainen tuska pääsee valloilleen, eikä laannu pariin kuukauteen.
Lääkkeet vähentävät kipujani ehkä puoleen. Mikäli söisin niitä enemmän, olisin varmaankin kivuttomampi, mutta toimintakykyni heikkenisi. En pystyisi harrastamaan, enkä todennäköisesti jaksaisi huolehtia minulle uskotuista asioista ja hommista. Niinpä olen joutunut tekemään kompromisseja toimintakyvyn ja lääkkeiden syönnin suhteen.
Kyllä minä tämän kolmoishermosäryn, trigen, kanssa nyt pärjään, mikäli se ei enää tästä pahemmaksi riehaannu. Muistan ikuisesti ne ajat, jolloin kipu sammutti valot päästäni ja saatoin tippua rapuista tai kun olin niin masentunut, että mietin koko ajan, että joko tänään lähden. Niihin tunnelmiin en halua palata.
Olen nyt oikeastaan melko tyytyväinen elämääni, koska voin hyvin pitkälti itse vaikuttaa siihen, millaisena sen elän.
metsään haluan mennä
Ystävyys ja yksinäisyys
Viime aikoina olen miettinyt erityisen paljon ystävyyden määritelmää ja vaatimuksia. Kuka lähimmäisistäni on myös todellinen ystäväni? Kuinka kevyin perustein toista voi kutsua ystäväksi?
Mikä erottaa kaverin ja ystävän? Melkein ketä tahansa henkilöä, tuttua tai tuntematonta, voi kutsua kaveriksi. Hän on kaveri siksi, että ’suhteesta’ puuttuu jotain isoja osasia. Luottamus, syvällisyys, läheisyys, tunne, armollisuus.
Mistä sitten muodostuu ystävyyden kasvualusta ja löytyy sellaiset siemenet, joista kasvaa rehellisyys, avoimuus ja täydellinen luottamus, että uskaltaa antaa itsensä toisen käsiin ja syliin? Joku löytää elämäänsä vain yksittäisiä siemeniä, joista kuitenkin itää ystävyyden vankkoja taimia ja kasvaa monivuotisia kukkasia elämän värikkääseen puutarhaan. Joku ei löydä yhtään siementä, eikä siten saa ystäviäkään. Jonkun siemenet eivät idä ja hän on tuomittu kaikkien kanssa kaveruuteen. Jonkun siemenet varastetaan 
ja kylvetään vieraaseen maahan. Jollain toisella on itäviä siemeniä säkeittäin, joista kasvaa rehevä ja kestävä, monien ystävyyksien kukkakimppu.
Ystävän tarkoitusperiä ei tarvitse miettiä. Ystävyys on tasavertaista vuorovaikutusta. Toinen ei ole ylempänä toista, vaikka olisi korkeammin koulutettu tai rikkaampi. Toinen ei saa tuntea olevansa huonompi, jos ei käy töissä tai ei edes opiskele. Ystävää tuetaan, autetaan ja ymmärretään. Vääriä tekoja ei tarvitse hyväksyä, mutta inhimillisyyteen kuuluu anteeksiantaminen, alusta aloittamisen mahdollisuus ja yritys toimia paremmin.
Ystävyydessä ei ole sääliä, arvostelua, eikä hyväksikäyttöä ystävyyden varjolla.
Ystävyys on puhdasta, vapaata kaikesta pahasta.
Ystävyys on molemminpuolista avoimuutta.
Jos minä avaan sinulle sydämeni, sinä avaat omasi minulle. Ei käy, että minä avaudun sinulle kokonaan, mutta sinä et minulle ollenkaan tai vain osittain. Silloin tunnen itseni aliarvostetuksi. Minun luottamukseni ei ole yhtä arvokasta kuin sinun. Se sattuu ja laittaa epäilemään, miksi salaat minulta jotain. Mitähän muuta minulta jää tietämättä ja näkemättä?
Ympärilläni on paksu muuri. Miksi? Minun luottamukseni voi pettää vain kerran. Vuosien varrella moni on halunnut käyttää sen yhden kerran, vaikka on tiennyt, ettei sen jälkeen ole paluuta ystäväkseni. Sen jälkeen hän on minulle korkeintaan kaveri. Tarvitsen heitäkin ja uskoakseni olen itsekin monelle hyvä kaveri.
Muuri ympärilläni on kasvanut sitä paksummaksi mitä enemmän olen kokenut pettymyksia ystävyyssuhteissani. Olen itsekin osasyyllinen, etteivät ystävyydet ole kestäneet elämän myrskyissä ja myllerryksissä. Olisin voinut itsekin olla parempi ystävä. Epätäydellisyyteni, vaikeat kipuni ja tuskailu riittämättömyyteni kanssa ovat tehneet 
elämästäni välillä melko monimutkaista, raskasta ja ilotonta.
Ratkaisen ongelmani itse, muutan mielipiteitäni melko harvoin. Taidan olla vähän itsepäinen ja äkkipikainen. Ei liene väärin todettu, että olen itseni ja omituisuuksieni paras asiantuntija. Minulla on suhteellisuudentaju kohdillaan ja ymmärrys elämästäni niin hyvä, ettei sitä juurikaan kannata käydä kyseenalaistamaan. Pidän kuitenkin asioiden pohdiskelusta ja pallottelusta. Minua pitää pommittaa kysymyksillä, vaikka kiertelisin ja väistelisin niitä kerta toisensa jälkeen. Jos välittää, niin kysyy, vaikkei saisikaan vastausta. Saatan laittaa jutut ”läskiksi”, jos joku kaveri on tulossa liian lähelle kipukohtiani.
Tunnen itseni kovin usein yksinäiseksi. Oikeastaan olen kärsinyt eriasteisesta yksinäisyydestä koko ikäni. Nykyisin on tosin helppo olla yhteyksissä kanssaeläjiin. Nautin jokapäiväisistä ”mese-höpinöistä” ja ajoittaisista verbaalisista kikkailuista. On hauska irvistellä ja heittää läppää. On mieltälämmittävää tuntea yhteyttä ihmisiin, joita ei ole koskaan edes tavannut. Luottamuksen syntyminen ei edellytä, että on paiskattu käsipäivää tai kännätty yhdessä ja katsottu, miten tyyppi toimii kolmen promillen koomassa.
Välillä elän korvessa, kaukana kaikesta. Kirkonkylään on 25 km. Äidin kanssa puhutaan jokapäiväisistä asioista, joskus käydään kylässä, pari kertaa viikossa kaupassa. Huolehdimme isästä, yritämme järjestää hänelle mahdollisimman hyvää elämää.
Sosiaalinen elämäni on lievästi ilmaistuna rajoittunutta ja vähäistä. Se on osittain oma valinta, enkä kadu sitä.
Yksinäisyys lyö pahiten sieluun ja mieleen silloin, kun päällä on paha kipujakso eli suurinpiirtein lokakuun alusta maaliskuun loppuun. Kylmää tuulta, sadetta, loskaa, pakkasta eli paljon kipua. Siihen päälle paljon lääkkeitä, jotka tehoavat huonosti. Lisänä paljon sivuvaikutuksia. Ahdistusta, pahaa oloa, liian vähän unta ja fyysisestikin liian raskasta.
Elän tahtomattani keskellä vaikeita asioita ja masentavia tilanteita. Raskasta taistelua monella rintamalla. Ottaisinko onnellisuuspillerin? Pienen napin, joka saisi päässäni ajoiksi sellaisia reaktioita, ettei paha tuntuisi enää pahalta, eikä kyllä hyväkään hyvältä. Tuskin olisin iloisempi, tuskin asiat alkaisivat sujua paremmin. Ei kai elämä ole pelkkää aivokemiaa?
Kun huomaan, että ystävyyssuhteessa on jotain outoa, eikä se ole enää samanlaista kuin ennen, hätäännyn ja menen lukkoon. Onko kaunis ystävyydenkukkanen lakastumassa? Enkö muistanut kastella sitä vai kastelinko liikaa? Paha olo ja pettymys tuntuvat musertavilta. Oliko ystävyys aitoa alunalkaenkaan, olinko vain hyödyllinen hölmö? Päätän, etten enää koskaan luota keneenkään.
Todelliset ystävät kulkevat mukana elämän karikoissa ja aallonharjalla. He eivät unohda, eivätkä hylkää. He eivät anna tyhjiä lupauksia. Heillä on suuri sydän ja vilpitön mieli. Heidän käsiinsä uskaltaa antaa itsensä.
Pienen pieni rakkauspakkaus
Kipu raastaa jalkaa ja selkää ja naamaa. Tuntuu, että sieluunkin sattuu. Paha ajatella mitään, onnetonta yrittää pyöritellä päässään iloisia mietteitä. Jos tahdonvoimalla voisi terveeksi tulla, en olisi koskaan edes sairastanut mitään minuuttia pitempään.
Kiero huumori ja huonot jutut avustavat huomiseen pääsemisessä. Väliin kirota päräytän ja viskon v-alkuisia sinne tänne. Normisettiä. Päivä ja yö vaihtavat paikkaa, mutta mikään ei muutu. Miksi edes pitäisi? Mitä minä tässä haikailen, olen saanut elämän. Joudun lusimaan sen loppuun asti. Sitä en onneksi tiedä, milloin ja missä sen päätepysäkki on. Sinne asti teen parhaani ollakseni hyödyllinen, ollakseni oikeudenmukainen, ollakseni rehellinen, ollakseni armollinen. Täh? Enhän minä ole armollinen, en itselleni.
Ne jotka osaavat, puhuvat tunteista. Mitä kipu tekee tunteille? Ai, kenen tunteille? Ai, mille tunteille? Ne, jotka pystyvät, rakastavat. Rakkaus ja kipu, äkkiseltään ajateltuna aika huono yhdistelmä. Voiko sitä muka tuntea jotain possitiivista ja hyvää, jos kipu jyllää kehossa, tuntuu hajoittavan koko pään. Tietty, sillä hetkellä tuntee rakkautta vain lääkäriä kohtaan, jos hän osaa tehdä jotain kivun vähentämiseksi. Rakkaus on ylitsevuotavaa, jos kipu lakkaa kokonaan, edes hetkeksi. Ehkä siitä saa sekunneiksi voimaa seuraavan hyökyaallon repäistessä otteeseensa.
Monet lääkkeet latistavat tunteita, tasoittavat myllerryksiä. Saattavat jopa helpottaa elämistä, kun tuntemusten ääripäät himmenevät. Aivot, nuo ihmeelliset hyytelöt luukopan sisuksissa. Sinne tunteiden ja ajattelun keskusyksikköön lääkkeet tyrkkäävät vaikutuksensa ja toivottavasti myös tehonsa.
Puhuvat onnenpillereistä tai lievemmällä asteikolla ilopillereistä. Onko se oikeaa iloa, jos sen saa napista? Järki on masentunut, ahdistaa ja mieltä kirvelee. Tohtori sanoo, ota näitä sinivihreitä kapseleita ja parin viikon päästä on helpottuneempi olo, saat nukuttua, voimaannut! Aluksi saattaa oksettaa, pyörryttää, tuntua vähän tyhmältä ja tyhjältä. Aivoista on puuttunut jotain ainetta, sinne laitetaan kemiallisia yhdisteitä, olo paranee tai ei ainakaan enää pahene. Näinkö se yksinkertaistettuna menee? Onko kehon ulkopuolelta johdettu ilo oikeaa ja yhtä arvokasta iloa kuin luomuilo? Onko sen väliä, millä ilon virnistys on naamalle saatu? Voisihan sitä ihmetellä ja pohtia, onko päässä muitakin tuotoshäiriöitä kuin ilonpuutosaineet.
Ai niin, siitä rakkaudesta piti vielä kirjoittaa. Se kun on helpompaa kuin puhuminen. Pitäisi vissiin ruveta tutkailemaan maailman tiedekirjallisuutta siltä osastolta, jossa kerrotaan, mitkä aineyhdistelmät saavat aikaiseksi sen, että osaa laittaa nämä rakkausasiat oikeaan järjestykseen.Suvunjatkamiseen ei välttämättä tarvita rakkautta. Siihen riittää, että jotkut erimerkkisillä värkeillä varustetut yksilöt harrastavat sellaista yhdentymistä, että siitä on lopputuotoksena jälkeläisiä. Onhan siitä toki etua, jos olisi sattunut muodostumaan perheeksi kutsuttu yhteiskunnallinen ilmiö, jossa olisi paljon sitä rakkautta. Ymmärrän, vanhemmilla on yleensä päissään joku ainesosa, joka saa heidät rakastamaan lapsiaan kuolemaansa saakka. Ei väliä, vaikka olisivat hulttioita tai hörhöjä.
Entäs sitten, kun se suvunjatkamisvietti puuttuu. Nappipurkille ja poks, tekee mieli lapsia. Yksinkertaista ja kätevää. Olisi todellakin, jos sellainen nappi olisi kehitetty. Onhan toki viagra, jolla jotkut pääsevät hyvään alkuun, mutta sen kehittely on jäänyt keskeneräiseksi. Ilmeisesti se ei anna tunteita, eikä useinkaan jatkuvuutta yhteistoiminnalle, jonka seurauksena ensiksi alkaisi yhdeksän kuukauden projekti, joka jatkuisi vanhempien osalta kunnes kuoppa on kaivettu ja viskottu kaksi metriä multaa päälle.
Afrikka on täynnä pieniä kikkarapäitä, vissiin sieltä sais itselleen oman, jos täyttäisi edellytykset ja jaksaisi odottaa vuosia. Ei minua kiinnosta valmiskaan kakara, valitettavasti. Olenkohan jotenkin epäkurantti yksilö, varmaankin. Olisihan köyhälläkin hyvä olla jonkunlainen perijä, ettei yhteiskunta veisi jo moneenkertaan verotettuja satasia. Ei nappaa ei tämä tenavapoliittinen teema ja yleismaailmalliset normit.
Olen säästänyt tänne loppuun timantin, joka säteillen loistaa ja tuo sydämeeni valtavan hellyydentunteen, joka pakahduttaa minut onnen ja riemun autuudella. Minulla on pienen pieni rakkauspakkaus. Hän elää, vaikka suuret vaikeudet ovat varjostaneet hänen pientä ja heiveröistä elämäänsä. Geenivirhe hirvittävän suuren epätodennäköisyyden seurauksena teki hänestä lievästi epämuodostuneen. Hän on minun silmäteräni ja ilonlähteeni. Miksi? Minä en valinnut häntä, hän valitsi minut. Keinoemo, sehän minä olen. Jos en olisi syöttänyt, huolehtinut, rakastanut, häntä ei enää olisi. Voisinko silloin olla tyytyväinen itseeni? Olisin jättänyt hänet heitteille ja luonnonvalinta olisi poistanut hänet elävien joukosta. Hänen ehdoton luottamuksensa minua kohtaan on liikuttavaa. En voisi hylätä häntä, koska ei hänkään hylkää minua, vaan taistelee urhoollisesti, esimerkillisesti. Hänen sisunsa olkoon aina mielessäni, erityisesti silloin kun minulla on kipua ja tuskaa.
Hän on minun pienen pieni rakkauspakkaus. Mörri.
Teksti: Itärintaman ihmettelijä
Toiveita uudelle vuodelle
Eilinen ilta ja yö menivät rattoisasti tykistökeskityksiä kuunnellen. Sadan metrin päässä on kaupungin virallinen tuliasema ja välillä tuntui kuin ihan tässä kotosalla ollessakin olisi ollut nykyajan Tali-Ihantalassa. Rahaa paloi taivaalle ammuttuna arviolta 100 000 euroa, vaikkei tällä kertaa kaupunki laittanutkaan tuohon 
turhuuteen sentin pyörylää. Onneksi! Isot kiitokset siitä kerrankin viisaille päättäjille.
En tullut tehneeksi lupauksia tämän vuoden varalle. Sen sijaan minulla olisi toivomuksia hirmuisen pitkä lista.
Kun jostain on aloitettava se toivomusteni kertominen, niin olkoon ensimmäisenä se, että kaikkien ihmisten kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin toiveet toteutuisivat. No, se oli ehkä hieman populistinen toivomus, myönnettäköön.
Mutta seuraavat toiveeni ovat ihan oikeita ja saavutettavissa olevia. Varmasti ne ovat myös esim. YK:n pääsihteerin listalla ihan ensimmäisinä.
Siis, että kaikki sodat loppuisivat maailmasta ja tulisi ikuinen rauha.
Että kaikilla olisi riittävästi ruokaa ja kunnollinen koti.
Että ilmastonmuutos pysähtyisi, eikä maapallo tukehtuisi omiin saasteisiinsa ihmisten vastuuttomien päätösten seurauksina.
No, oletettavasti noita ovat toivoneet YK:n pääsihteerit sen puulaakin perustamisesta lähtien, mikäli yhtään osaan arvella heidän sielunelämäänsä. Eivät ole toteutuneet, ei, mutta nämähän olivatkin toivomuksia! Oletettavasti ne pysyvät kaikkien ihmisten kaikilla toiveiden listoilla maailman tappiin asti. Juu, ja toivon, ettei minun tarvitse olla näkemässä sitä tappiin joutumista.
Ehkä minun pitää laskeutua jonkun verran alemmas noista sfääreistä ja esittää toiveita Suomen asioista. Nyt kyllä tuli toivottomuuden huokaus. Nimittäin, jos esitän toiveitani valtakunnan hallitukselle, että se tekisi jotain hyvää kansalaisilleen, niin taitavat olla kohtuullisen turhia toivomuksia. Onhan tuo nähty, että mitään hyvää ei ole tapahtunut vuosiin ja jo tänään moni asia on huonommin kuin eilen. Kun nyt kuitenkin aloin tätä kirjoittamaan, niin yritän ihan väkisin esittää muutamia toivomuksia, jotka olisi jopa mahdollista toteuttaa, jos valtiovallalla olisi hyvää tahtoa 
ja kyky nähdä, millaista ihan oikea elämä tässä valtakunnassa on. Ei, en toivo, että kaikilla olisi hirvittävän paljon rahaa.
Toivon,
että vanhuksista pidettäisiin huolta ja heillä olisi hyvät oltavat. He ovat tämän maan rakentaneet ja vauraaksi saattaneet. On häpeäällistä, millaita monien elämä on.
Että lapsilla olisi hyvät ja terveydelle turvalliset oppimisympäristöt.
Että yksikään nuori, eikä aikuinenkaan syrjäytyisi yhteiskunnasta. Että kaikista pidettäisiin huolta.
Että perheillä olisi työtä ja toimeentuloa. Ettei kenenkään tarvitsi lähteä työttömyyden vuoksi pois kotoaan tai muuttaa vasten tahtoaan vieraalle paikkakunnalle työnsä perässä.
Näiden toivomusteni toteutuminen on valtiovallan ja yritysten käsissä. Jään pelolla odottamaan tulevaisuutta mm. näiden asioiden osalta, sillä ajat ovat menossa huonompaan suuntaan.
Mitä sitten toivon kaikkein lähimmilleni? Vanhemmilleni, sukulaisilleni, kavereilleni ja ystävilleni… Tietysti ainakin, että he kaikki pysyisivät mahdollismman terveinä tai ettei heidän tilansa ainakaan menisi huonommaksi. Se on paljon toivottu, kun tietää millaisia sairauksia joillakin heistä on.
Että rauha ja rakkaus säilyisivät heidän perheissään ja lähipiirissään.
Että heidän lapsensa saisivat hyvän koulutuksen ja mahdollisuuden toiveidensa mukaiseen onnelliseen elämään.
Että voisimme olla ikäänkuin yhtä suurta perhettä, auttaa toisiamme ja pitää huolta toisistamme.
Tähän en osaa sanoa mitään fiksua, mutta nämä lähimpiini liittyvät toivomukset ovat tietenkin listallani tärkeimpiä. Niiden toivon hartaasti toteutuvan ja mikäli se itsestäni on kiinni, niin toivon, että jaksan tehdä työtä mahdollisimman paljon lähimpieni hyväksi.
Jotain kai sitä voisin toivoa itsellenikin. Tylsä aihe. Pidän omat asiani pääni sisällä edellenkin ja vissiin aina. Joku toinen kenties voisi toivoa, että alkaisin kuoriutua tai avautua. Jää nähtävksi, toteutuuko hänen toivomuksensa.
Mitäs sitten vielä? Minulla saattaisi olla joitakin toivomuksia harrastustoimintani suhteen. Se on sopivan neutraali aihe äskeisen kohdan jälkeen. On tammikuu ja terveiksi leikatut olkapäät, mutta ei ole lunta, että pääsisin hiihtämään. Saisko lunta? No, ei itketä, vaikken saiskaan… Voinhan aivan yhtä hyvin lompsia pitkin katuja uusilla bootseillani.
Kun olen viimeiset viikot viettänyt melkoisen tiiviisti tämän surffilautani ääressä, niin en oikeastaan voi toivoa muuta kuin,
että tehdyt työt kantaisivat hyödyllistä ja makoisaa hedelmää.
Että tiimi, jossa minulla on pilkuttajan rooli, pystyisi auttamaan tehtyjen töiden seurauksena mahdollismman montaa ihmistä heidän vaikeissa tilanteissaan.
Että kipu ja tuska vähenisi itse kultakin ja elämässä näkyisi valoa ja kirkkaita värejä jatkuvan harmauden keskellä.
Eihän minulla paljoa näitä toivomuksia kertynytkään, kun rupesin niitä hetkeksi ihan oikeasti miettimään! Kuitenkin oikein hyvä juttu, että ajattelin. Varsinkin lähimpien ihmisten muistaminen, niin ajatuksissa kuin teoissakin, ja kaiken hyvän toivominen heille ihan jokaisena vuoden päivänä tuo iloista mieltä itsellekin.
Tälläisiä ajatuksia pyörähti Itärintaman Ihmettelijän päässä 1.1.2014
Kasvotusten
Kohtuullisen isot urakat alkavat olla finaalissa: trige-kysely tehty ja nämä sivut valmistumassa. Ne lämmittävät mieltä ja meitä mielipuolia kokonaisvaltaisesti. Kyllä tässä on pari kuukautta tehtykin ’töitä’ ahkerasti ja tunnollisesti. Aina ei ole ollut helppoa. Joskus on pitänyt käydä haukkaamassa happea tai pitää välipäiviä väsymyksen vuoksi. Useimmiten kuitenkin ollaan oltu innostuneita ja läppä on 
lentänyt melkoisen vauhdikkaasti netin välityksellä. Ei siitä ole ollut yhtään haittaa, ettei olla istuttu nenät vastakkain saman pöydän äärellä. Ihan hyvin tämä touhu on onnistunut, vaikka kaksi varpusta on ollut pesissään Vantaan leveyksillä ja yksi räkättirastas on sirkutellut itärintamalla Pohjois-Karjalan korkeuksilla.
Miten ja ennenkaikkea miksi sitten olemme ryhtyneet toimimaan trigen tietoisuuden lisäämiseksi ja levittämiseksi. En mie vaan tiedä, mutta Ode ja Riitu tietävät ja pistävät nyt kullankeltaiset muovilusikkansa tähän epämääräiseen sepustussoppaan.
Minun, Oden, perimmäinen lähtökohta Facebook ryhmien pitoon, tähän sivustoon, vertaistukeen ja ylipäätään tiedon lisäämiseen, on halu pitää yhteyttä kavereihin, joiden kasvoihin sattuu samoin kuin omaani. Jos pystyn jeesimään kavereita sairaaloiden ihmeellisessä maailmassa, miksi en auttaisi? Olen itse kavunnut reseptien ja lääkäreiden kanssa vuosien varrella aivan liian monta kertaa perä edellä puuhun, joten osaan ainakin kertoa, mitä ei kannata tehdä ja mitä lääkäreiltä ei kannata hyväksyä vastaukseksi. Minulla on myös aikaa, joten on mielekästä tehdä jotain, josta on oikeasti iloa ja hyötyä muillekin.
Motiivini, siis nyt äänessä on Riitu, lähteä mukaan ajamaan kolmoishermosärkyisten asioita, aivan Suomen Migreeniyhdistyksen hallitukseen saakka nettiryhmien lisäksi on, että haluan kertoa trigestä ihmisille. Tietoisuuden kautta voin auttaa trigeihmisiä löytämään kohtalontovereita, nopeutta toivottavasti heidän diagnoosin saantia jne. Halu löytää muita trige ihmisiä on lähtösin jostain oman trigetaipaleeni alkuvuosilta. Tietoa tästä sairaudesta oli ja on edelleen vaikea löytää. Sitäkin vaikeampaa oli löytää joku kohtalontoveri, kenen kanssa jakaa hyviä ja huonoja hetkiä. Lisäksi tahdon rohkaista kanssasisariani ja -veljiäni siihen, että kroonisesta kivusta huolimatta elämä ei ole ohi, iloa on edelleen jäljellä. Kaikki on oikeastaan lähtenyt liikkeelle pienistä teoista, jotka myös toi elämääni ihania ystäviä, kuten Oden ja sittemmin Anun.
Ja Itärintaman Ihmettelijä jatkaa…No, siinähän se tuli. Nyt miekin tiijän!
Trige, niinkuin me sitä kutsumme, ei kuulosta läheskään yhtä ilkeältä kuin kolmoishermosärky. Inhoan sitä sanaa joka ainoalla vaivaisessa vartalossani elämään joutuvalla solulla. Meillä kolmella tuota vihollisen ideoimaa särkyä on riittänyt yhteensä jo vuosikymmeniä. Jokaisella meistä tuo kalvava tauti on erilainen ja 
epätyypillinen. Yhteistä on vain jokaista hetkeä runtelevat kivut kovan onnen pällissä, joka hartioilla keikkuu yleensä kovin epämääräisesti.
Trige ei ole onnistunut viemään meiltä uskoa elämään, tulevaisuuteen ja ennen kaikkea halua tehdä asioita, joista saamme mieleen tyydytystä ja iloisen virnistyksen suupieliin. Itse laskettelen ja kärsin siitä kovasti jälkeenpäin, käyn kalassa ja valvon seuraavan yön kipuja kuunnellen, väsytän itseni uuvuksiin marjametsässä ja syön sitten kourallisen ylimääräisiä kipulääkkeitä. Nyt kuulen korvissani kuiskeet, että oletkohan ollenkaan kipeä, kun pystyt tuollaisia tekemään. Ei kannata vertailla kipujen määrää tai mihin pystyy tai mihin ei pysty, vaikka haluaisi. Kovin yksilöllisesti tätä tautia joutuu sairastamaan ja tästä on niin paljon erilaisia muotoja, että parasta vaan hyväksyä oma muotonsa sellaisena kuin se on ja iloita toisten edes hetkellisistä hyvistä asioista. Saako sitä yleensä olla iloinen, ahkera, toimelias ja touhukas, jos on ankarasti kipeä? Eikö silloin pitäisi maata sängynpohjalla ja sääliä ja surkutella itseään? Siis lopettaa kaikki tekeminen ja kuunnella kipujaan 24/7. Minä tulisin hulluksi, jos niin tekisin! Tosin taisin jo tulla siinä vaiheessa, kun tauti löi tajua kankaalle.