Greit. Seinällä loistaa numero 113. Koneen sylkemässä lapussa puolestaan 138. Lyön itseni kanssa vetoa, hoitajalle pääsyä tarvitsee odottaa kaksi tuntia. Vessaan ryntäilevää nuorta miestä käy sääliksi. Samoin äitiä kolmen kurittoman lapsensa kanssa, jotka yskivät kilpaa keskenään. Voitan vetoni leikiten. Henkilökunnan kahvitunti taisi osui väliin, odotin kaksi ja puoli tuntia. Sisar hento valkoinen, tuo portinvartija, kysyy kyllästyneen oloisena syytä hänen päivänsä työllistämiseen. Ilme ei värähdäkään, kun avaudun hankalasta olostani käheällä äänellä. Antaa selkeästi ymmärtää, että vain hänen armonpuuskan ansiosta minulle suodaan audienssi tohtorin tykö, vaikkei minulla ollut edes hyppykuppaepolaa.

Eka erä, minä-tervari: 1–0.

Uusi aula, uusi vedolyönti. Pikasilmäys ympärille. Kourallinen röhijöitä ja niistäjiä, äitejä lastensa kanssa, iskä sylissään nukkuva lapsi. Joka puolelle on ripoteltuna lauma vanhuksia pareittain. Onkohan heillä pesä jossain lähistöllä…? Eiköhän se selviä, he puhuvat äänekkäästi. Villi veikkaus, kolme tuntia.

Missä pistorasia, siellä minäkin. Puhelin johdon päähän kiinni. Edessä on ankara petreskuu -pelimaraton, pro-luokan Fasetusta sekä tämän tekstin kirjoitusta. Olen ennenkin odottanut lääkäreitä, joten normi varusteisiin tervari- ja sairaalakeikolle kuuluu aina puhelimen virtajohto, iso termosmukillinen kahvia sekä mutusteltavaa. Riittävästi mutusteltavaa.

Olen tainnut käydä aulan jokaisen oven takana, mietin. Viimeksi pari viikkoa takaperin, saman lenssun takia. Olin kuulema kunnossa, vaikka pihisin kuin keuhkotautinen rotta ja yskin enemmän kuin puhuin. Yhteistä aiemmille käynneille tervarissa on, etteivät valkotakit juuri tunne harvinaisia sairauksiani Ehlers-Danlos-oireyhtymää tai kolmoishermosärkyä. Jos tunnistavat, tiedot ovat usein vääriä tai olennaisesti puutteellisia. Tuttu tarina kaikille harvinaissairaille. Kun potilas joutuu kertomaan lääkärille sairautensa pähkinänkuoressa, jokin on pahasti pielessä! Jos lääkäri luottaa omaan virheelliseen tietoon, meitä “harvinaisia” hoidetaan helposti väärin tai hoito jää kokonaan saamatta.

Ensimmäinen tunti vilahtaa nopeasti ruutua tökkien. Lounasaika, yksikään ovi ei aukea hetkeen. Aulassa on täyttä, mutta mukini on tyhjä. Santsikuppia hakemaan. Alakerran kahvilan pojan kanssa hetken neuvottelu termarimukini vetävyydestä ja hinnasta. Takaisin odotusaulaan, luuri kiinni tökkeliin ja tsättilinjat kuumiksi. Ovia auotaan, nimiä huudetaan. Nettilehtien pläräystä. Fasea. Kahvia. Suollan tekstiä. Petreskuuta. Vilkaisu ympärille, oho, yllättävän väljää. Enää yksi ovi aukeaa ja sulkeutuu. Päivystävää lääkäri käy sääliksi! Hänelle tulee pitkä päivä.

Takapuoli puutuuu ja selkää jomottaa istuminen. Niskakin jumettaa ja pään kipu on ankara. Puhelimen pelit ja räkä pursuaa korvistakin ulos. Tympii. Mitäköhän sairauksia lähellä istuneilla on mahtanut olla… Olen melkolailla vakuuttunut, että vien heidän taudit mukanani kotiin. Onkohan vastassa taas kerran minulle aivan outo lääkäri. Yleensä on.

“Elo”.

Se olen minä! Mun vuoro. Tuli ihan puun takaa! Vilkaisu kelloon, 2 tuntia ja 45 minuuttia. Sovin pikaisesti itse itseni kanssa, tasapeli.

“Mikäköhän meitä tänään muka vaivaa”, kuulen. Lääkäri katsoi minua samalla kun puhuin, piste hänelle. Tarkentavia kysymyksiä, perustutkimukset. Hyvä hyvä. Positiivista. Totean lenssuni provosoivan pahasti kolmoishermon kipujani. Kysyvä katse. Niin siis sairastan trigeminusneuralgiaa. Lamppu syttyy, kyse on kasvohermostani. “Mitä…ten…täh…?” Pikaluento trigestä, sököstä kasvohermostani, joka hoitaa duuninsa surkeasti. Kylmä, tuuli, kyyneleet, pääni sisällä oleva räkä, sen pois niistäminen, yskiminen, kaikki aiheuttavat hermosärkyä kasvoille. Vanha kunnon räkis on trigeä sairastavalle aikamoinen painajainen. Takaisin kartalla. Rouva tarvitsee antibioottikuurin. Diagnoosina keuhkokuume. Ilmankos olikin kurja olo! Monenkirjava ja monipuolinen peruslääkitys sekä lääkeaineallergiani sekoittavat pakkaa. Neuvottelua. Käymme yhtäkkiä yllättävän tasavertaista keskustelua. Valtava piste pöydän toiselle puolen. Löydämme yhdessä antibioottikandidaatin, joka täytyy vielä huolella ristiinverrata lääkkeiteni kanssa, ennen kuin resepti irtoaa. Toivotan hyvää päivänjatkoa.

Takkia päälle kiskoessa noudan unohtamani laturin seinästä. Laitan mielessäni kädet ristiin ja lähetän jonnekin toiveen, että kuuri auttaa. Ihan heti ei tee mieli viettää taas viittä ja puolta tuntia paikallisessa tervarissa, jotta näen väsyneen lääkärin 10 minuutin ajan.

Pienen pieni rakkauspakkaus

”Olen säästänyt tänne loppuun timantin, joka säteillen loistaa ja tuo sydämeeni valtavan hellyydentunteen, joka pakahduttaa minut onnen ja riemun autuudella. Minulla on pienen pieni rakkauspakkaus. Hän elää, vaikka suuret vaikeudet ovat varjostaneet hänen pientä ja heiveröistä elämäänsä. Geenivirhe hirvittävän suuren epätodennäköisyyden seurauksena teki hänestä lievästi epämuodostuneen. Hän on minun silmäteräni ja ilonlähteeni. Miksi? Minä en valinnut häntä, hän valitsi minut. Keinoemo, sehän minä olen. Jos en olisi syöttänyt, huolehtinut, rakastanut, häntä ei enää olisi. Voisinko silloin olla tyytyväinen itseeni? Olisin jättänyt hänet heitteille ja luonnonvalinta olisi poistanut hänet elävien joukosta. Hänen ehdoton luottamuksensa minua kohtaan on liikuttavaa. En voisi hylätä häntä, koska ei hänkään hylkää minua, vaan taistelee urhoollisesti, esimerkillisesti. Hänen sisunsa olkoon aina mielessäni, erityisesti silloin kun on kipua ja tuskaa. Hän on minun pienen pieni rakkauspakkaus. Mörri. ”

Noin kirjoitin blogikirjoituksessani heinäkuun lopussa, kun kaikki näytti vielä kohtuullisen hyvältä.

Mörri söi, kehittyi, oli reipas. Hän roikkui minussa ja minä kiinnyin häneen entistä syvemmin. Me olimme yhtä ja aina yhdessä. Huolehdin, hoivasin ja hän palkitsi minut tulemalla kehräämään kainaloon tai mahan päälle. Olin äärettömän onnellinen, omistin timantin.

Tuli elokuu ja Mörri matkasi ensimmäisen kerran kanssani Joensuuhun. Uusi paikka, mutta Mörri oli heti kuin kotonaan. Tutki paikkoja, istui sohvan selkänojalla ja katseli ikkunasta ulos.

Palattuamme takaisin mökille, Mörri alkoi olla hieman vaisu, ei enää juoksennellut, vaan lepäili enimmäkseen. Ajattelin sen johtuvan helteestä. Silti aloin olla huolissani ja pelätä. Pikkuhiljaa Mörrin ruokahalut vähenivät. Jouduin lähtemään Joensuuhun, otin tietenkin hänet mukaani. Mörri meni huonommaksi. Kävin ostamassa kauppahallista muikkuja ja kermaa. Ruoka ei maistunut enää ollenkaan, kermaa litki ihan vähäsen.

Näytti, että Mörri voi todella huonosti ja kärsii. Niinpä tajusin, että minun on aika päästää hänet pois. Itkin lohduttomasti, itkin valtoimenaan. Juuri ja juuri sain soitettua eläinlääkäriasemalle. Sain ajan parin tunnin päähän. Eläinlääkäri totesi heti Mörrin nähdessään, että epämuodostuma, ns. lattarinta, on niin paha, ettei mitään voida tehdä hänen pelastamisekseen. Silmäni työnsivät kyyneleitä enemmän kuin ikinä ennen, nyyhkin ääneen.

Pidin Mörriä sylissäni, painoin hänet rintaani vasten hänen viimeisten henkäystensä aikana. Olin täysin murtunut, sieluuni sattui. Tuntui musertavan epäoikeudenmukaiselta. Mörri pääsi pois, sinne kissojen taivaaseen, minne olin päästänyt vajaata vuotta aiemmin Sampiisen, rakkaimpani, jonka kanssa olin saanut elää yli 21 vuotta.

Kävin hautaamassa Mörrin Nassikan ja Sampiisen viereen, heidän kotipihansa lähelle. Keräsin kukkakimpun ja laitoin sen hänen haudalleen.

Mörri osoitti urhealla elämällään, ettei tarvitse olla täydellinen ollakseen rakastettu. Olen muistanut hänen suunnattoman sisukkuutensa silloin, kun minulla on ollut vaikeaa. Hänen elämänsä oli minulle suuri ja merkityksellinen, vaikka se oli lyhyt ja vaikea. Mörri on minulle esimerkki hellyydestä, pehmeydestä ja herkkyydestä, hän tuli lähelle, kehräsi ja puski kasvojani. Meidän yhteytemme oli täydellinen. Sain Mörriltä niin paljon, että sydämeni särkyi, kun jouduin luopumaan hänestä. Sieluuni jäi syvä haava, joka ei ole parantunut. Se lähettää kyyneleitä vieläkin melkein joka päivä. Mörri säilyy ikuisesti mielessäni, en lakkaa ihannoimasta ja rakastamasta häntä.

Mörri oli minun pienen pieni rakkauspakkaus.

-Anu-