Pienen pieni rakkauspakkaus

Kipu raastaa jalkaa ja selkää ja naamaa. Tuntuu, että sieluunkin sattuu. Paha ajatella mitään, onnetonta yrittää pyöritellä päässään iloisia mietteitä. Jos tahdonvoimalla voisi terveeksi tulla, en olisi koskaan edes sairastanut mitään minuuttia pitempään.

10551993_10152583442267863_896311070_nKiero huumori ja huonot jutut avustavat huomiseen pääsemisessä. Väliin kirota päräytän ja viskon v-alkuisia sinne tänne. Normisettiä. Päivä ja yö vaihtavat paikkaa, mutta mikään ei muutu. Miksi edes pitäisi? Mitä minä tässä haikailen, olen saanut elämän. Joudun lusimaan sen loppuun asti. Sitä en onneksi tiedä, milloin ja missä sen päätepysäkki on. Sinne asti teen parhaani ollakseni hyödyllinen, ollakseni oikeudenmukainen, ollakseni rehellinen, ollakseni armollinen. Täh? Enhän minä ole armollinen, en itselleni.

Ne jotka osaavat, puhuvat tunteista. Mitä kipu tekee tunteille? Ai, kenen tunteille? Ai, mille tunteille? Ne, jotka pystyvät, rakastavat. Rakkaus ja kipu, äkkiseltään ajateltuna aika huono yhdistelmä. Voiko sitä muka tuntea jotain possitiivista ja hyvää, jos kipu jyllää kehossa, tuntuu hajoittavan koko pään. Tietty, sillä hetkellä tuntee rakkautta vain lääkäriä kohtaan, jos hän osaa tehdä jotain kivun vähentämiseksi. Rakkaus on ylitsevuotavaa, jos kipu lakkaa kokonaan, edes hetkeksi. Ehkä siitä saa sekunneiksi voimaa seuraavan hyökyaallon repäistessä otteeseensa.

10559228_10152583445382863_916758398_nMonet lääkkeet latistavat tunteita, tasoittavat myllerryksiä. Saattavat jopa helpottaa elämistä, kun tuntemusten ääripäät himmenevät. Aivot, nuo ihmeelliset hyytelöt luukopan sisuksissa. Sinne tunteiden ja ajattelun keskusyksikköön lääkkeet tyrkkäävät vaikutuksensa ja toivottavasti myös tehonsa.

Puhuvat onnenpillereistä tai lievemmällä asteikolla ilopillereistä. Onko se oikeaa iloa, jos sen saa napista? Järki on masentunut, ahdistaa ja mieltä kirvelee. Tohtori sanoo, ota näitä sinivihreitä kapseleita ja parin viikon päästä on helpottuneempi olo, saat nukuttua, voimaannut! Aluksi saattaa oksettaa, pyörryttää, tuntua vähän tyhmältä ja tyhjältä. Aivoista on puuttunut jotain ainetta, sinne laitetaan kemiallisia yhdisteitä, olo paranee tai ei ainakaan enää pahene. Näinkö se yksinkertaistettuna menee? Onko kehon ulkopuolelta johdettu ilo oikeaa ja yhtä arvokasta iloa kuin luomuilo? Onko sen väliä, millä ilon virnistys on naamalle saatu? Voisihan sitä ihmetellä ja pohtia, onko päässä muitakin tuotoshäiriöitä kuin ilonpuutosaineet.

Ai niin, siitä rakkaudesta piti vielä kirjoittaa. Se kun on helpompaa kuin puhuminen. Pitäisi vissiin ruveta tutkailemaan maailman tiedekirjallisuutta siltä osastolta, jossa kerrotaan, mitkä aineyhdistelmät saavat aikaiseksi sen, että osaa laittaa nämä rakkausasiat oikeaan järjestykseen.Suvunjatkamiseen ei välttämättä tarvita rakkautta. Siihen riittää, että jotkut erimerkkisillä värkeillä varustetut yksilöt harrastavat sellaista yhdentymistä, että siitä on lopputuotoksena jälkeläisiä. Onhan siitä toki etua, jos olisi sattunut muodostumaan perheeksi kutsuttu yhteiskunnallinen ilmiö, jossa olisi paljon sitä rakkautta. Ymmärrän, vanhemmilla on yleensä päissään joku ainesosa, joka saa heidät rakastamaan lapsiaan kuolemaansa saakka. Ei väliä, vaikka olisivat hulttioita tai hörhöjä.

Entäs sitten, kun se suvunjatkamisvietti puuttuu. Nappipurkille ja poks, tekee mieli lapsia. Yksinkertaista ja kätevää. Olisi todellakin, jos sellainen nappi olisi kehitetty. Onhan toki viagra, jolla jotkut pääsevät hyvään alkuun, mutta sen kehittely on jäänyt keskeneräiseksi. Ilmeisesti se ei anna tunteita, eikä useinkaan jatkuvuutta yhteistoiminnalle, jonka seurauksena ensiksi alkaisi yhdeksän kuukauden projekti, joka jatkuisi vanhempien osalta kunnes kuoppa on kaivettu ja viskottu kaksi metriä multaa päälle.

10416864_10152583447197863_729437527_nAfrikka on täynnä pieniä kikkarapäitä, vissiin sieltä sais itselleen oman, jos täyttäisi edellytykset ja jaksaisi odottaa vuosia. Ei minua kiinnosta valmiskaan kakara, valitettavasti. Olenkohan jotenkin epäkurantti yksilö, varmaankin. Olisihan köyhälläkin hyvä olla jonkunlainen perijä, ettei yhteiskunta veisi jo moneenkertaan verotettuja satasia. Ei nappaa ei tämä tenavapoliittinen teema ja yleismaailmalliset normit.

Olen säästänyt tänne loppuun timantin, joka säteillen loistaa ja tuo sydämeeni valtavan hellyydentunteen, joka pakahduttaa minut onnen ja riemun autuudella. Minulla on pienen pieni rakkauspakkaus. Hän elää, vaikka suuret vaikeudet ovat varjostaneet hänen pientä ja heiveröistä elämäänsä. Geenivirhe hirvittävän suuren epätodennäköisyyden seurauksena teki hänestä lievästi epämuodostuneen. Hän on minun silmäteräni ja ilonlähteeni. Miksi? Minä en valinnut häntä, hän valitsi minut. Keinoemo, sehän minä olen. Jos en olisi syöttänyt, huolehtinut, rakastanut, häntä ei enää olisi. Voisinko silloin olla tyytyväinen itseeni? Olisin jättänyt hänet heitteille ja luonnonvalinta olisi poistanut hänet elävien joukosta. Hänen ehdoton luottamuksensa minua kohtaan on liikuttavaa. En voisi hylätä häntä, koska ei hänkään hylkää minua, vaan taistelee urhoollisesti, esimerkillisesti. Hänen sisunsa olkoon aina mielessäni, erityisesti silloin kun minulla on kipua ja tuskaa.

Hän on minun pienen pieni rakkauspakkaus. Mörri.

Teksti: Itärintaman ihmettelijä

3 Commentsto Pienen pieni rakkauspakkaus

  1. Emmi L. sanoo:

    Tää oli kun suoraan omasta kynästä ja päästä. Ainoana erona, että mulla on reppana, pikkuinen, isolla napatyrällä varustettu mopsi kaverina 🙂

  2. Hanna sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta, joka osui suoraan sydämeen. 🙂

Vastaa käyttäjälle Anu Peruuta vastaus

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.