Sopeutuminen. Sitä kroonisesti kipusairas toden totta saa tehdä. Joka ikinen päivä. Kipu on läsnä joka ikinen hetki. Se ei mene pois, vaikka seisoisin päälläni stadionin tornin huipulla ja laulaisin Ave Mariaa kiinaksi. Kipu seuraa väsymättä mukana, se muuttuu, vaihtelee voimakkuutta, keksii joka päivä uusia keinoja kiusata ja härnätä, koetella kärsivällisyyttä. Ärsyttävämpää, kuin sitkeä korvamato tai pariton sukka. Joka ainoa sekunti. Aamusta iltaan ja illasta aamuun, viikosta toiseen ja vuodesta vuosikymmeniin. Päivät ovat keskenään erilaisia ja toisaalta niin samanlaisia. Päätin jo vuosia sitten selvitä tästä järjissäni, täyspäisenä, joten minun on ollut parasta ottaa lusikka kauniiseen käteeni ja sopeutua. Olen nyt harjoitellut tätä extreme-lajia pitkään, liian kauan. Välillä alkaa tuntua, että tämä ehkä sujuu jo.

Terveyteni otti loparit ja lähti luotani toistakymmentä vuotta takaperin. Olen päästä varpaisiin täynnä kohtia, jotka juttelevat minulle, kertovat jatkuvista kivusta. Toisinaan ne tarinat huudetaan, keho kiljuu. Pahin, invalidisoivin kipuni on kasvoissani sijaitseva hermosärky, kolmoishermokipu eli kavereiden kesken trige. On haastavaa keskittyä, kun jäätävän kuuma raastinrauta kutittelee poskea, silmä on täynnä tikkuja, korvaan on survottu porkkana ja hammaslääkäri on unohtunut nojailemaan porallaan hampaiden juuria. Siltä trigeni juuri nyt tuntuu. Kun vuosia takaperin neurologi sanoi minulle, että opit vielä elämään tämän jatkuvan, epäinhimillisen rähinän kanssa, en tiennyt nauraako tälle surkealle vitsille vai rähjätäkö hänelle päin näköä epätoivosta ja turhautumisesta.

Ei. Näin. Voi. Elää!

Olen vuosien varrella opettanut itseni jättämään kivun mahdollisimman tarkkaan huomioimatta. Samoin opettelemalla oppinut huomaamaan hyvät hetket. Pienetkin. Näin jaksan paljon paremmin. Minusta on tullut tässä tosi hyvä, sulkemaan korvat kivun ääniltä. Kolikolla on kääntöpuolensa. Kipuaisti on annettu meille hyvästä syystä. Varoittamaan. Oikeat varoitukset menevät minulla useimmiten suoraan kipuajatusten roskakoriin, samaan syssyyn kroonisten kipujeni kanssa. Tärkeääkin tärkeämmät viestit jäävät huomaamatta. Mustelmat sekä haavojen ja palovammojen jättämät arvet juoruavat tästä. En edes huomaa, kun satutan itseni. On älyttömän vaikea erottaa varoituskipu kivusta, joka täytyy jättää huomiotta, ne non stop -rähinät.

Riittäisipä pelkkä sopeutuminen kivun kanssa elämiseen! Lääkkeet ja niiden sivuvaikutukset ovat ihan oma ”shöynsä”. Jokainen kipukroonikko tietää tämän. Ei löydy yhden ainoata lääkettä, jolla ei olisi sivuvaikutuksia. Neuropaattiseen kipuun tavalliset särkylääkkeet eivät auta, on ollut pakko siirtyä isojen poikien namuihin. Niistä osa ei auta kipuun ollenkaan, toiset kenties saavat kivut aisoihin jonkin, mutta sivuvaikutukset ovat sietämättömiä. Yksi lääke vie muistin, toinen pistää oksentamaan päivittäin, kolmas pöllii ajan- ja paikan tajun sekä pari aiheuttaa allergisia reaktioita. Kun vaihtoehdot ovat sitkeästi testattu ja syöty läpi, täytyy pitää synkkä yksinpuhelu itsensä kanssa. Mitä kaikkea olen valmis sietämään, jotta kivut pysyvät edes jotenkuten kurissa? Epäinhimillinen kipu vai sietämätön sivuvaikutus?

Se neurologi oli muuten oikeassa. En olisi ikinä voinut uskoa! Hermosäryn, joka kiepauttaa elämänarvot, koko elämän ympäri, sellaisenkin kanssa oppii elämään. Olin väärässä. Onneksi! Kun on riittävästi halua elää sekä Asennetta, kaikenlaiseen sopeutuu. Kivun oppii laittamaan omalle paikalleen. Taka-alalle.

Elämä on kivaa.